Unetkaan eivät enää säästä minua ahmimiselta

57,8 kg.
Äiti sanoi viikonloppuna, että minun pitäisi käydä tällä viikolla kysymässä psyykelääkkeitä terveyskeskuksesta. Ei tässä kukaan vittu enää jaksa, ellei sun psyykettä saada kuntoon ja äkkiä. Ei E:kään sua katso enää kauaa, kun mielialas heittelee päivittäin, ja oot koko ajan niin pahantuulinen ja vittuilet sille. Vaikka se on ainoa ihminen maailmassa, joka sua tukee ja puolustaa viimeiseen asti, niin sä et jumalauta osaa arvostaa sitä tippaakaan. Ja vielä meidän jaksamisesta puhumattakaan kun täällä asut. Sun pitää nyt oikeasti saada elämälles joku suunta, eikä sitä suuntaa löydy ilman lääkitystä.

Viime viikko meni päin helvettiä. Jokaikinen päivä. Ahmin suruun, ahdistukseen ja lopulta itseinhoon, ja käyttäydyin kuin idiootti. Ja kaiken sen keskellä yritin leikkiä sosiaalista, mutta ei se oikein onnistunut. Kaipasin yksinoloa enemmän kuin koskaan, mutta minun ei annettu olla yksin.

Huomenna on ystävänpäivä. Viinaa, roskaruokaa ja napostelua, ihan kuin en olisi saanut jo tarpeeksi. Minä aion laulaa niin kovaa karaokea kuin kurkusta lähtee ja juoda pään täyteen, että unohtaisin maailmanmenon edes yhdeksi illaksi. Huomenna annan itselleni luvan siihen.

Itken seinää päin

Vaa'alle en ole noussut lauantain jälkeen. Viinaa, lääkkeitä, roskaruokaa, sammumispiste, valheita ja yksipuolisia tunteita(?), kaipausta, surua ja ahdistusta. Ei mennyt viikonloppu ihan niinkuin toivoin.

Aamulla ahmitut suklaakeksit oksennettu lukitun vessanoven takana, ja olo tuntuu taas hitusen kevyemmältä. Ehkä huomenna uskaltaudun käymään pitkästä aikaa vaa'alla, jos tämä päivä sujuu hyvin. E haluaa vielä välttämättä tulla yöksi tänään, vaikka häädin sen aikaisin aamulla pois saadakseni viettää tämän päivän yksin ja ajatella asioita. Ajatella trashpoikaa, tai no pikemminkin olla ajattelematta sitä. Mun pitää oikeasti unohtaa se, koska kaikki tämä ihastuminen ja epätietoisuus saavat ajatukseni liian sekaisin. Mä tunnen niin vahvoja fiiliksiä sua kohtaan et ei niitä osaa selittää.
Eikö niitä sitten muka osaa näyttää?

En enää tiedä, mitä pitäisi uskoa.
Ei olisi koskaan pitänyt antaa itseni ihastua siihen.

E on ihminen, jota olen aina kaivannut elämääni. Ja nyt kun sellainen ihminen on löytynyt, minä kusipää en osaa arvostaa sitä, vaan haikailen trashpojan ja kaiken muun saavuttamattoman perään.

Olen taas pohjalla.

Warbird.

Hei vaan kaikille,

olen Warbird, alle parikymppinen ikilaihduttaja, jolle normaali arkielämäkin tuntuu toisinaan olevan ylitsepääsemättömän haastavaa. Tämänhetkiseen elämäntilanteeseeni kuuluvat tiivistetysti vielä perheen luona asuminen, E, syömishäiriö, laihdutus, ystävät ja juhliminen, henkinen yksinäisyys, ahdistus, ihastuminen, sekä opinnot, joiden suhteen olen täysin hukassa. Ja oikeastaan välinpitämättömyys kaikkea kohtaan. Lisäksi minusta tuntuu, että taidan olla oikeasti myös maanis-depressiivisinen. Ehkä vanhemmat eivät olekaan kommentoineet sitä asiaa enää vitsinä aikoihin.

Ruoan kanssa olen kamppaillut koko elämäni, ja syömishäiriötaustaa löytyy jo varhaislapsuudesta asti. Virallista syömishäiriödiagnoosia mulla ei kuitenkaan ole. Bediä lukuunomatta olen kyllä kokenut elämäni aikana kaikki syömishäiriön muodot (lievästä) anoreksiasta ja bulimiasta ortoreksiaan, joten ednokseksi tämä kai luokiteltaisiin. Lääkärin diagnosoitavana tai ammattihoidossa en ole koskaan ollut. 

Lähtötilanne tämän vuoden alussa oli 167,5 cm / 61 kg. 
Tavoitteena ainakin aluksi olisi päästä 55 kiloon. 
Tai ehkä 54:ään.
Katsotaan sitten.